lauantai 22. tammikuuta 2011

Sota ja rauha

Keskiviikkona 19.1. lähdimme käymään Nationaal Bevrijndinsmuseumissa eli Kansallisessa "Vapatumismuseossa", joka sijaitsee Groesbeekin kylässä, Nijmegenin "alueella". Sain tehtäväkseni hoitaa raha-asiat ja kuitin toimittamisen opettajille koko ryhmän puolesta. Ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että minä rakastan museoita ja historiaa. Museo kertoo toisesta maailmansodasta 1944-1945 etenkin Nijmegenin alueella. Oppaana meillä oli vanhempi herrasmies, joka teki vierailustamme mielenkiintoisen ja oikeastaan hänen kauttaan koko historia alkoi elämään suoraan edessämme, koska hän oli elänyt tämän ajan. Kuten siis muistamme, Saksa eteni Alankomaiden ja Belgian kautta Ranskaan ja oli siis hallitsevassa asemassa Alankomaissa. Normandian maihinnousun jälkeen Nijmegeniin tehtiin operaatio nimelta Market Garden, jolloin tarkoitus oli pudottaa amerikkalais- ja brittisotilaita laskuvarjoilla Nijmegenin siltojen läheisyyteen ja ottaa ne haltuun saksalaisilta sekä edetä siitä Arnhemiin, sieltä Natsisaksaan kohteena mikäs muukaan kuin Berliini.

Opas oli tällöin 8-vuotias ja hän muisti aurinkoisen sunnuntaiaamun, kun hän oli perheineen kanssa kirkossa rukoilemassa, toivomassa rauhaa. Ja kun he tulivat kirkosta Groesbeekin  ulos, koko taivas oli täynnä laskuvarjohyppääjiä silmien kantamattomiin. "Kuin enkeleitä tippuisi tavaalta", oli oppaan sanat. Ihmiset kokivat rukouksensa kuulluksi. Ja ehkä niin oli jollain tavalla käynytkin. Koskaan en ole ollut näin lähellä toista maailmansotaa, eikä onneksi lähemmäksi tarvitse mennäkään, mutta ajatelkaa tämä tilanne silmienne eteen. Mitä kauheuksia oli koettu, oikeudet viety, vapaus ajatella, uskoa mihin haluaa, oikeus kuunnella edes musiikkia viety, kaikki viety. Näiden ihmisten toivo oli hiuskarvan varassa ja eräänä sunnuntaiaamuna, taivas on täynnä vastauksia rukoiksiin, sotilaita, jotka tulivat auttamaan, vapauttamaan. Tämä tarina oli minusta niin koskettavana, että vieläkin sitä ajatellessani kyyneleet tulevat silmään myötätunnosta ja oikeastaan tunnen enemmänkin surua. Surua kaikkea sitä kamaluutta kohtaan, sitä surun määrää, pelon määrää. Vaikka toinen maailmansota on toisaalta jo kaukana, silti se on vieläkin valtava taakka koko ihmiskunnalle. Meistä suurin osa kantaa taakkaa vieläkin. Tavalla tai toisella. Toinen maailmansota, joka "toi" sodat Suomeen tai paremminkin antoi hyvän syyn sytyttää sota Suomen ja Venajän välille. Se vaikutti suuresti isovanhempiemme vanhempiin ja isovanhempiimme, jotka saattoivat  siirtää sodan taakkaa tietämättäänkin lapsilleen, meidän vanhemmille ja he taas meille. Käytöksellään, peloillaan, asenteillaan... Toisaalta on hyvä, ettei toista maailmansotaa unohdeta, silloin siitä voidaan ehkä oppia jotain. Mitä on ihmisyys, mitä on epäinhimillisyys ja minkä vuoksi kannattaa taistella?

Joo tiedän, tää menee taas vaahtoamiseksi, joten takaisin museoon: Market Garden ei ollut kuitenkaan menestys. Laskuvarjohyppääjät tiputettiin liian kauas Nijmegenin silloista, koska ei haluttu, että natsisaksalaiset ampuisivat heidät ilmasta. Toinen virhe oli, että kaikki hyppääjät tiputettiin samalle puolelle siltaa. Oltiin edelleen varovaisia, koska ei haluttu jakaa miehitystä liikaa ja saarron mahdollisuus oli suuri. Vain yhdellä sillalla hyppääjät tiputettiin vahingossa kummallekin puolelle siltaa ja muutamassa tunnissa silta oli vallattu. Muiden siltojen kaappaamiseen meni enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, eikä Arnhemiin päästy. Lopulta puolet Alankomaista pysyi natsien hallinnassa ja puolet liittoutuneiden, ennen kuin sota saatiin päätökseen. Sota ns. loppui Japaniin pudotettuihin ydinpommeihin. Opas kertoi, että hänen isänsä, joka on sitä mieltä, että "ainut hyvä saksalainen, on kuollut saksalainen", oli myös sitä mieltä, että ilma ydinpommia sota oli pitkittynyt entisestään, koska japanilaiset olisivat taistelleet viimeiseen mieheen, he eivät olisi antaneet periksi. Hollantilaisia oli muuten japanissa tuohon aikaan paljon ja heidät kaikki laitettiin japanilaisiin keskitysleireihin. Ne, jotka palasivat, olisivat halunneet kertoa tarinansa kotimaassaan, mutta kukaan ei kuunnellut. Haluttiin unohtaa sota ja rakentaa maa uudelleen. Heidät unohdettiin, kokonaan, moniksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Museossa heitä muistetaan omalla nurkkauksella.

Museossa muutenkin historia tuli eläväksi, esimerkiksi näimme vankikoppeja, miten ihmiset piilottevat ruoka-aineita lastenvainuihin, radioita seiniin, kuulimme tarinan kuinka monta tuhatta hollantilaista lasta jäi ilman isää, kun sotilaat palasivat koteihinsa Britteihin ja Yhdysvaltoihin ja paljon muuta. On mahtavaa nähdä historian eri puolia, koska jokaisella maalla on oma kertomuksensa sodista, syistä, seurauksista, uhreista ja konnista. Koska minä edelleen uskon, että ymmärtämällä historiaa, ymmärtää ihmistä, ymmärtää kulttuuria, ymmärtää maata. Ymmärtämällä ihmisen elinhistoriaa, ymmärtää hänen persoonaansa.

Tähän ei voi enää jatkaa oikeastaan mitään, joten jatkan iloisimmilla asioilla toisessa kirjoituksessa. Haukka kuittaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti