Jaaha, aika kuluu ja kuluu ja kohta sitä ei ole enää jäljellä.. 16 päivää täällä, se tekee kaksi viikkoa ja kaksi päivä, enää 5 yötä, kun parhaat ystäväni tulevat katsastamaan Nijmegenin parhaat mestat ja vain 12 yötä, kun näen poikaystäväni neljän kuukauden tauon jälkeen. Aika kuluu ja olen iloinen siitä. Ajattelen, että tämä pätkä täällä on minulle tarpeeksi, vaikka tietenkin nyt viimeisinä viikkoina on paljon tekemistä, kun pitää käydä paikoissa, joissa haluaa käydä ennen matkaamista takaisin keväiseen koti-Suomeen. Esimerkiksi pyörämuseo täytyy katsastaa ja mielelläni kävisin vielä kaikkien Nijmegeniläisten vihaamassa naapurikaupungissa Arnhemissa. Toivottavasti ehdin ja energia riittää sillä kaksi viimeistä viikkoa on ollut täynnä toimintaa, jossain määrin ehkä liikaakin :)

Kolme viikkoa on vierähtänyt blogin kirjoittamisesta joten taas on paljon kerrottavaa. Groesbek piknikin jälkeisenä viikkona aika meni paljolti harjoittelussa ja koulutehtäviä tehdessä sekä Theresan kanssa sinkkuelämä-sarjaa katsoessa. Seuraava viikko olikin sitten ihan eri tarina...

Kävimme huhtikuun alussa taas kenttämatkalla toisen asteen erityiskoulussa Werkrodessa tutustamassa paikalliseen erityisopetukseen. Paikka oli tavallinen koulurakennus, jossa oli pääasiassa kolmenlaista porukkaa, liikuntavammaisia, kehitysvammaisia sekä näiden kahden yhdistelmiä. Itseasiassa oppilaat pitivät tutustuniskierroksen kouluun pienille ryhmille. Oppilaat olivat hyvin avoimia ja ystävällisiä ja osasivat hommansa erittäin hyvin. Minun porukkani opas puhui hyvää englantia. Hänellä oli pitkäaikainen selkäsairaus ja hän oli tullut werkrodeen koska häntä oli kiusattu yleisopetuksen puolella. Tässä koulussa hänen oli parempi olla, hänellä oli hyviä ystäviä ja hän viihtyi koulussa. Koulu oli erityiskoulu eli siellä oli vain erilaisesti erityistä tukea tarvitsevia oppilaita laidasta laitaan, joten inkuusiosta tai integraatiosta ei ollut tietoakaan. Mutta pojan tarina sai minut ajattelemaan, että onneksi hän on tässä koulussa, turvassa. Vaikka erityisopettajana tulee ajatella ja ajattelen, että integraatiota ja inkluusiota pitää edistää mahdollisimman monin tavoin, mutta se tarjoittaa, että kaikkien pitäisi olla myös turvassa, kaikki tarvitsevat vertaisryhmän, ystäviä ja tämä täytyy mahdollistaa, se täytyy käydä toteen. Muuten inkluusio on harhaa, täyttä tyhjäntoimittamista. Jokainen tarvitsee olla oman porukkansa. WErkrode on toisaatla hyvä mahdollisuus murrosikäisille oppilailleen kasvaa oman vertaisryhmänsä kanssa, koska murrosikä on jo muutenkin vaikeaa aikaa, miksi ei sitten viettää tätä aikaa turvallisessa ympäristössä. Toisaalta ongelmaksi muodostuu se, että werkroden jälkeen oppilaiden on palattava kaikkien muidenkin pariin, on integroiduttava uusiin opiskelupaikkoihin tai työelämään. Miten tähän valmistaudutaan? Me kaikki kuulumme samaan yhteiskuntaan, meidän kaikkien on opittava tulemaan toimeen toistemme kanssa.

Tapasimme kierrellessämme koulua erään pojan, joka kertoi oman tarinansa ja näytti, kuinka oli tehnyt elämästään oman nettisivun. Hän oli "kaksijakoinen persoonallisuus"; toisaalta hän oli innokas näyttämään mitä oli tehnyt ja kertomaan elämästään avoimesti sekä vitsaili kanssamme, mutta toisaalta hän oli erittäin katkera, vihainen ja surullinen kaikesta tapahtuneesta. Hän oli 16-vuotiaana ollut taitava jalkapalloilija, mutta sai sitten äkkinäisesti aivoverenvuodon, jossa hänen aivonsa vaurioitui. Hän joutui opettelemaan uudestaan puhumaan, kävelemään, kirjoittamaan jne. Hän halusi kauheasti, että olemme häneen yhteydessä, mutta kertoi, ettei ystävysty helposti, koska ei luota ihmisiin. Hänen aikaisemman elämän ystäviä ei vammautumisen jälkeen enää ollut. Hän piti ainoana ystäänään koiraansa. Hän oli luovuttanut ihmisten suhteen. Ymmärsimme hänen tuskaansa, mutta me jäimme salaa toivomaan, että hän pääsisi jollain tasolla, edes vähän yli tapahtuneesta, koska ilman ystäviä hän tekee omasta elämästään vain vaikeampaa, hän tulee enemmän katkeraksi ja vihaiseksi ja vain hänen elämänsä kärsii tästä. Ei muiden. Kaikesta tästä kaikesta voimme päätellä, että werkrode oli ajatuksia herättävä kenttämatka.

Harjoittelussa piti kiirettä, haastattelin rehtoria, pidin liikuntaa, matematiikkaa, suomen ja englannin kieltä, tapaisn mentorini ja valitettavasti kiusaamisteema jatkui myös harjoittelukoulussa. Asiasta puhutttiin ja sen toivottiin katoavan (kuten kaikki tiedämme ja tiesimme koulussakin hyvin että se ei jää tähän). Joka tapauksessa tilanteeseen palattiin taas seuraavalla viikolla ja vihdoin (kun kouluvuosi on jo lopussa) asiaan tartuttiin enemmän. Tilanne kiusatun pojan kohdalla on se, että hän on hyvin epävarma ja herkkä lapsi, ja tätä sitten muut osaavat käyttää hyväkseen, mutta tietenkin väittävät etteivät he tee mitään, poika vain reagoi oudosti. Mutta tilanteeseen on nyt otettu erityisopettaja joka on samalla koulun yhdyshenkilö, jolle voi kertoa asiansa ja hän yrittää auttaa asian ratkaisemisessa. Rehtori ja vanhemmat tietävät tapahtuneesta sekä toinen opettaja tietenkin. Asiaan on jollain tasolla puututtu, mutta seuraavalla viikolla saan tietää, miten asia on mennyt eteenpäin. Luokassa on tehtävä jotain, ja nyt en tarkoita vain puhumista asiasta...

Kuitenkin takaisin werkrode-viikkoon. Torstaina meillä oli koulussa Back to the Middle ages -kurssi, joka kesti koko päviän. Sen tarkoituksena oli opettaa meille, kuinka käsitellä historiaa ja tieteitä samaan aikaan, joten rakensimme erilaisia materiaaleja keskiaisia linnoituksia, laskusiloitneen ja -ovineen, katapultteja, heittokoneita, puolustuskattoja jne. Sisälläni heräsi pieni poika (uskokaa tai älkää) joka oli erittäin innoissaan suunnittelemassa ja rakentamassa näitä. Päivän lopuksi pienryhmät taistelivat toisiaan vastaan hyökkäämällä ja puolustamalla. Vähänkö oli hauskaa :)

Samana iltana menimme doonroosjeen, joka on paikallinen rockmesta keikkalavoineen, vään hollantilainen versio lutakosta, voisi sanoa, mutta ei niin hauska paikka. Mutta illan ohjelmassa ei ollut keikka vaan matematiikan ja tieteiden opikelijoiden bileet = nörttibileet. Hiemanko oli hauska nähdä eri tiedekunnan (myös stereotyyppisiä) edustajia humaltuneena ja innoissaan. Paikka oli jees ja musiikki ok, mut oikeastaan ainoa syy miksi menimme oli se, että Theresan piti tavata eräs poika siellä ja hän tapasikin. Minä ja Matthias olimme siis  esiliinoja ja tutustuimme paikkaan.Nukuimme noin neljä tuntia ja lähdimme perjantaiaamuna puolalaisten tyttäjen ja suoraan yövuorosta tulleen portugalialistytön kanssa junamatkalle Maastrictiin tutustumaan kaupunkiin ja tapaamaan EILC:sta tuttua suomalaistyttöjä Marikaa ja Janinaa. Kävelimme kaupungilla, tutusuimme St. Janin kirkkoon kipuamalla myös 280 pientä, kapeaa, korkeaa ja jyrkkää kiviporrasta kirkon torniin nähdäksemme koko kaupungin. Maasticht on kuuluisa shoppailukaupunki, joten kiertelimme markkinat ja kauppoja. Istuimme/nukuimme kauniissa puistossa. Näimme Alankomaiden ensimmäisen coffee shopin, joka oli laiva ja situimme iltaa terassilla juoden oluet. Päivä oli hauska ja päivän lopuksi junamatkalla ennen kaikkien nukahdettua keksimme laulun TET kurssin lopputatahtumaan, mutta siitä lisää myöhemmin :)

Palasimme kotiin noin yhden aikaan. Seuraavana aamuna heräsimme taas aikaisimme, koska minä Theresa lähdimme alakerran Alizein (ranskaa puhuvan Belgialaisen) ja hänen äitinsä ja isäpuolensa kanssa automatkalle Keukenhofiin, joka on kuuluisa kukkapuisto, jota ympäröi tulppaanipellot. Oli ihana kierrellä, kävellä ja katsella tässä "aikuisten huvipuistossa" kauniita istutuksia, erilaisia maisemia, istua aurinkoa ottamassa ja ihailla näkymiä. Tulppaanipellot olivat kuitenkin ehkä kaikkein vaikuttavimmat. Niitä ei missään muualla näe. Peltoja kaikissa sateenkaaren väreissä, sinisiä peltoja, punaisia, keltaisia, oransseja, valkoisia, violetteja, vaalenapunaisia... Se on vaan yksinkertaisesti kaunista ja niin hollantilaista kuin olla ja vain voin!

Illalla palasimme kotiin ja aloin olla väsynyt, mutta iltaa ei kuitenkaan vietetty kotona lepäillen. Illalla lähdimme nimittäin RockaBilly -festivaaleille Bottendaliin, joka on Nijmegenin keskustan vieressä sijaitsea asuinalue. Ja mitä musiikkia, niin 50-60 -lukua, vanhan ajan rock'n'rollia ja niin MUA. Lanteet keikkui ja jalka nousi. Tanssin niin paljon, että kahden aikaan illalaa jalkani eivät enää suostuneet toimimaan ja tämä vain tanssimisesta, vannon! Ilta oli hauska, kerrassaan kuten koko viikkoa. Sunnuntai menikin sitten taas kouluhommia tehdessä...

Seuraava viikkomeni harjoittelussa, mutta harjoittelun toisena päivänä koulussa oli De Beundert show. Koulu on nimeltään De Beundert ja lapset olivat kotona harjoitelleet esityksiä showta varten. Päivä oli kerrassaan loistava. Minun luokaltani eräs tyttö piti alemman luokan tytön kanssa tanssi ja lauluesityksen leijonakuninkaan laulusta, "kun minusta tulee kuningas". Tyttö oli kasvoiltaan maalattu täysin leopardiksi ja vaatteet samoin, kainus ilmestys.Kaksi tyttöä lauloivat Sound of Musicin kappaleen "do re mi fa so la ti do"  viisivuotiaiden tyttöjen kanssa. Se oli söpöä, jos mikä. Toiset tytöt esittivät rihannan kappaleen "hip hop" varusteissa. Sitten muilta luokilta oli eräs poika, joka oli tehnyt vitsikkään esityksen, jossa hän lisäski hollantilaiseen onnittlulailuun aina lisää väkeä niin, että lopuksi hänen piti muistaa pitkä lista nimiä, paikkoja ja oikeassa järjestyksessä. Se oli hulvatonta. Muitakin tanssi- ja lauluesityksiä nähtiin. Eräs niistä oli erittäin hieno, koska eräät 9-vuotiaat serkukset olivat itse säveltäneet ja sanoittaneet laulun, jonka omistivat vasta kuolleelle isälleen ja sedälleen. Kaikkein paras esitys, kaikkein supermahtavin esitys kuitenkin oli 6-vuotiaiden poikien bändiesitys, jossa he esittivät playbackinä kappaleen We will rock you. Laulaja esitti Freddy Mercuria farkuissaan, valkoisessa hiattomassa paidassaa, maaluituine viikseneen ja tautointeineen. Järkillä oli rokkikukko meininki alkusta asti. Kädet nousi ilmaan, ja mikkiin laulettiin ja yleisön pyydettiin myös laulamaan. Ja mikä eläytyminen, mitkä liikkeet! Tätä ei voi sanoin kuvata, siksi otinkin videomateriaalia. Se nauratti ja oli samalla koskettavaa. Olin erittäin otettu tästä esityksestä. Se oli nerokas :D Päivä oli hulvattoman hauska niin aikuisille kuin lapsillekin. Viihdettä suoraan sydämestä sydämeen.

Saman iltapäivänä menin kickfitiin ja aloitin uuden kurssin nimittäin tankotanssista. Kaikkea on kokeiltava ja tätä varsinkin. Älkääkä naurako, tätä harrastus on vaativa. Täytyisi olla täydellinen vartalon hallinta, lihaksia, rasvaa nolla ja ääretöntä notkeutta. Seksikkääksi niitä meidän yrityksiä tehdä jotain tangolla ei voi sanoa, mutta hauskaa oli! Harmi, etten ehtinyt suorittaa kurssia aikaisemmin, koska tämä kurssi jää kesken, koska "lähdön" aika on lähellä. Ehkä sitten Suomessa uudestaan...

Torstaina taas mentiin kickfittiin isolla porukalla, sitten minä, Theresa, Matthias ja Guillaume menimme Sandran luokse kaupunkiin juomaan hieman viiniä ja ei kun viihteelle taas kerran Dollarsiin. Tanssimme kolmeen asti ja vaihdoimme paikkaa undergrundiin, jossa viihdyimme viiteen, kunnes paikka suljettiin. Hauska ilta, mutta aamu ei ollutkaan enää niin hauska. Huumori meinas loppua kesken monessakin kohtaa, mutta kunnialla päivästä selvittiin joka tapauksessa. Nukuimme kolme tuntia ja lähdimme kouluun ensin teatteriprojektin tunnille sitten rakentamaan tai oikeastaan kirjaimellisesti askartelemaan ihannekouluamme. Siinähän se päivä sitten menikin. Kotiin kahden tunninpäiväunille sitten taas kouluun Pubiin Hollantilaiseen elokuvailtaan. Elokuva oli huono ja ärsyttävä, mutta tulipahan oltua sosiaalinen.

Lauantaina nukuimmekin taas piiiiitkääään, vain mennäksemme taas ulos bilettämään, Ensin alakertaan, sitten SAndralle, sitten El Sombrerosiin ja taas mihinkäs muuallekaan kuin Dollarsiin. Normaalina sunnuntaina sitä nukkuisi pitkään, mutta ei tällä kertaa. Nukuimme taas noin 3-4 tuntia ja lähdimme pienellä porukalla katosmaan N.E.C.:n stadionia, eli paikallisen jalkapallojoukkueen stadionia. Alakerran isännöitsijä tekee siellä töitä ja lupasi, että voimme tulla katsomaan. Täällä otteluihin kun ei niin vain mennäkään eikä osteta lippuja. Täällä täytyy olla jalkapalloklubin jäsen, jotta voi ostaa lipun otteluun ja liput on merkitty paikoittain. Eli jos jotain tapahtuu sinun paikallasi, olet pulassa. Turvallisuus on otettu vakavasti. Kentälle nimittäin ei pääse noin vain juoksentelemaan. Kentälle pääsee vain kahdesta paikkaa. Pukukopeilta ja yksi reitti on tehty ambulanssille. Muuten stadion on yli kahden metrin korkeudesta stadionin alimmasta kerroksesta. Ja stadion on erittäin hyvin vartioitu pelipäivinä. Stadionille mennään ja siletä poitutaan ovista, joista yksi pääsee kerrallaan menemään. Ovet on vähän kuin peinet liukuovet metalliseinillä. Täällä jalkapallo oikeasti otetaan tosissaan!

Stadion kierroksen jälkeen kotiin päiväunille tuhdin omelettiaamupalan jälkeen ja päiväunilta sitten lähdin itseksini katsomaan vanhoja autoja Maldeniin. Malden on viiden kilometrin päässä Hatertista. Otin paljon kuvia ihanista vanhoista autoista. Näin kauniita avokuplia ja aloin ikävöimään omaa kuplaani... Löysin myös suton, jonka haluan häihini hää autoksi sitten joskus. Upeita luomuksia!

Siinäpä sitä sitten taas onkin tälle kertaa. Vauhdikasta menoa siis viime viikkoina. Huomenna viimeinen kouluhomma saadaan päätökseen eli esitämme kouluryhmälle näytelmiä ja ei kun pääsiäistä odottelemaan. Tellu, Anu, Ville ja Sami: Tervetuloa! Vuodesohva ja patkat on hankittu Freemarketilta eli roskistemme edestä, joten huoneeni tulee perjantaina täyttymään leposijoista. Tämä vaati hieman huoneen uudelleen organisointia. Theresalle näytinkin, kuinka aion ystäväni nukkumaan sijoittaa. Ensimmäinen asia, jonka hän sanoi oli, että koko huone on yhtä sänkyä, toinen asia jonka hän sanoi jää kuultavaksi sitten paikan päällä ;)